torstaina, marraskuuta 25, 2010

Sairaan kaunis koira

Käytin eilen kosmonauttia alias Juria koirahierojalla. Sille on nyt aikuistuttuaan tullut tapa keventää ravissa toista takajalkaansa "jenkkahypyllä". Hyppelylle ei onneksi löytynyt luusto- tai nivelperäistä syytä. Eläinlääkärin kanssa epäilimmekin, että syynä saattaisi olla pentuajan venähdystapaturmasta jäänyt jumitus, mutta sellaisesta - ainakaan pahemmasta - ei löytynyt hierojan käsittelyssä viitteitä.

Yhä vahvemmat epäilykset kohdistuvatkin koiranpojan haaroväliin: tuon epäonnen soturin sukukalleudet jäivät kovin pieniksi ja hiissaavat edes takaisin ollen välillä piilossa, välillä näkösällä (koirapiireissä puhutaan sangen osuvasti "hissikiveksistä"). Moinen liikehdintä voi hyvin aiheuttaa tuntemuksia, jotka saavat hypähtelyn aikaan. Hierojan mukaan bedlingtoneilla on vinttikoirien tapaan juoksijan kapea lantio, ja itse greyhound-harrastajana hän tiesi kertoa tapauksista, joissa koiran juoksu parani kastroinnin myötä juuri edellä mainitusta syystä.

Vaivaan löytynee siis aika yksinkertainen ratkaisu, semminkin, kun kivesvikaista koiraa ei jalostukseen käytettäisi missään nimessä muutenkaan.

Tämän kaiken Jurin intiimielämästä te varmasti halusittekin tietää.

Yhtä kaikki, hierojan kanssa tuli juteltua jos jostakin koiriin liittyvästä hänen käsitellessään aluksi vastahakoista, sitten yhä rennommaksi käyvää koiranpoikaa. Pohdituttamaan jäivät muun muassa ulkomuotoon painottuva rodunjalostus ja sen tuottamat sairaat koirat - asia, josta viime vuosina on alkanut olla puhetta myös valtamedioissa.

Koirarotujen hallittu risteyttäminen tuntuisi aina vain järkevämmältä varsinkin pienten ja geenipohjaltaan kapeiden rotujen osalta. Vastustus "puhdasrotuisuuden" nimissä on kuitenkin kovaa. Allekirjoittaneen on tuota vastustusta mahdoton käsittää: eihän mikään koirarotu ole ilmestynyt tyhjästä, vaan ihminen on alun alkaen jalostanut ne valikoiden omien käyttötarpeidensa mukaan.

Mikä puhdasrotuisuudessa on nykypäivänä niin pyhää, että sen alttarille uhrataan ihmisen armoilla olevien eläinten hyvinvointi? Ymmärtääkseni rekisterin avaamisessa ei ole kyse siitä, että aletaan holtittomasti sekoittaa kaikennäköisiä ja -kokoisia koiria keskenään, vaan nimenomaan hallitusta uuden veren tuonnista kantaan käyttämällä niitä koiria, joista kyseinen rotu on alun perinkin "koottu".

Rotukoirapiireissä tuntuu usein vallitsevan jonkinlainen kollektiivisen kieltämisen tila: ei edes haluta nähdä, mihin jamaan rotu ja sen edustajat ovat terveysmielessä joutuneet tai joutumassa. Kuka haluaisi omalle koiralleen esimerkiksi jatkuvia hengitysvaikeuksia ja kroonista hapenpuutetta? Ei varmasti kukaan. Silti hyvin moni haluaa koiran, jolla niitä rakenteensa vuoksi on.

Jostain merkillisestä sosiaalipsykologisesta syystä koiranäyttelyistäkin on tullut elämää suurempi bisnes. Jos näyttelyiden kaunis tarkoitus olikin alun perin olla kasvatustyön tukena, on tilanne kääntynyt päälaelleen: rotukoiria kasvatetaan ja jalostetaan näyttelyitä varten. Samalla etäännytään yhä kauemmaksi koirarotujen alkuperäisistä käyttötarkoituksista. Ihmisten kirottu kilpailuvietti!

Hierojan kanssa jutellessa esiin nousi myös näkökohta, että eläinlääketieteen kehittyminen on kaksiteräinen miekka. Toisaalta on toki hienoa, että pieneläimiäkin voidaan ja halutaan hoitaa yhä paremmin. Mutta toisaalta alati kehittyvät hoitomenetelmät (ja ihmisten vaurastuminen) mahdollistavat yhä sairaampien lemmikkien tuottamisen ja hengissä pitämisen.

Hyvä onkin noin ylipäänsä kysyä, missä vaiheessa eläimen hoitaminen muuttuu ihmisen hoitamiseksi. Toisin sanoen, milloin ihminen lääkitsee ja hoitaa parantumattomasti sairasta eläintä välttääkseen oman kärsimyksensä suostumatta näkemään, että toiminnallaan lisää rakastamansa eläimen kärsimystä?

Kysymys on syytä pitää alati mielessä etenkin, kun lemmikeille tulee ikää ja vanhuudenvaivoja. On tunnettava nelijalkainen kumppaninsa ja suostuttava näkemään sen todellinen tilanne: milloin elämä ei enää ole sille mukavaa? Silloin on aika kantaa se raskain vastuu, johon on sitoutunut ottaessaan kanssakulkijakseen itsestään riippuvaisen olennon.

Toivottavasti se päivä ei tule Pagistaanissa vielä pitkään aikaan.

2 kommenttia:

Taviokuurna kirjoitti...

Aamen! Hyvä Kati - nämä asiat pitää sanoa ääneen.

Kati Parppei kirjoitti...

Niin... minusta on aika jännä, että vasta ihan viime aikoina näistä on alettu puhua valtamediassa. Koirien merkitys ja näkyvyys yhteiskunnassa on kuitenkin melkoinen.

Yleisen taivastelun sijaan tietysti toivoisi vähän ratkaisukeskeisempää lähestymistapaa. Mutta siinä pallo taitaa olla rotujärjestöillä itsellään. Pitäisi avata ne silmät ja ryhtyä pohtimaan asiaa aidosti eläinten hyvinvoinnin näkökulmasta.